Leikkasin jokin aika sitten leikekirjaani Ilta-Sanomista leikkeen taulukosta, joka kuvasi muuttoliikettä Suomesta ulkomaille. Kansanlähetyksen syntyaikoihin vuonna 1967 oli pylväikössä hillitön piikki, joka kertoi suurten väkimäärien muutosta Ruotsiin. Mitä se kertoi suomalaisen yhteiskunnan mullistuksesta?
Ruotissa alkoi merkittävä hengellinen työ siirtolaisten parissa. Ajan saatossa on opittu, että diasporassa ovat omat lakinsa. Osa väestä palaa entiseen kotimaahan. Osa mukautuu paikalliseen elämänmenoon ja kieleen. Jotkut pysyvät vanhan kotimaansa kielessä ja kulttuurissa.
Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana suunta on ollut päinvastainen. Muslimien määrä Suomessa on moninkertaistunut. Olemme saaneet maahanmuuttajia olosuhteisiin, joita odottaa yhtenäinen kansa, joka puhuu ja vaikenee omalla kielellään.
Maahanmuuttajat esittävät meille haasteita:
1. Ensimmäinen on vieraanvaraisuuden haaste, joudumme oppimaan avointa mieltä ottaa vieraita vastaan. Vieraanvaraisuutta pidetään Raamatussa hyveenä, jota opetettiin jo Vanhan testamentin kansalle.
2. Toisena haasteena on todistuksen haaste. Saavatko muuttajat kuulla evankeliumin? Eräänä pullonkaulana yhteisöissämme on kieli. Löytyykö riittävästi tulkkeja pitämään sanomaa esillä. Pitäisikö seurakuntiin perustaa suntioiden rinnalle tulkkien toimia. Maahanmuuttajat keskustelevat henkilökohtaisesti, suomalaiset paljolti koneiden välityksellä tai ilmoitustaulujen kautta. Jomman kumman pitää joustaa.
3. Kolmas haaste on ilmiön näkeminen ja ennakoiminen pidemmällä aikavälillä. Millainen muutos on välttämätön ja pysyvä ja millainen taas ohimenevä. Jos diasporatyössä ei nähdä eteenpäin syntyy erilaisia umpikujia, joista on hankala mennä ylitse. Pahimmillaan umpikujat purkautuvat väkivallalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti