Kulunut viikko on mennyt Teologia elämään -kurssilla. Kurssin teemana oli Jumalan ilmoitus, jota tarkasteltiin eri näkökulmista.
Viime vuosien aikana ovat tiedotusvälineissä päässeet esille (uus)ateistit, jotka tunnetusti kieltävät Jumalan olemassaolon. Ehkä paljon tätä laajempi ilmiö on välinpitämättömyys, jossa eletään kuin Jumalaa ei olisikaan.
Aidon ateismin histoia ei ole jättänyt kovin paljon dokumentteja. Tämä on luonnollista, koska ei ole mieltä keskittää kovin paljon tarmoa olemattoman selittämiseen tai torjumiseen. Itse ajattelen, että akviivinen ateismi on pyrkimystä irroittautua meihin sisäsyntyisesti kaiveretusta ajatuksesta Jumalan olemassaolosta ja perimmäisen kyselemisestä. Aktiivinen Jumalan kieltäminen on siis itsessään ristiriitaista, jossa usko kääntyy erikoisella tavalla vastakohdakseen.
Jumalan olemassaolon puolesta puhuu kuitenkin se, että maailma vaikuttaa suunnitellulta. Elämää ja ajattelevaa ihmistä on vaikea ajatella sattuman oikkuna. Kurssilla podittiin myös etiikkaa. Jos Jumalaa ei ole, etiikka menettää merkityksensä. Neuvostoliitto oli tämän ajattelun eräs kokeilu.
***
Kirkon tutkimuskeskuksen vt. johtaja Hanna Salomäki esitteli käyrillä ja prosenteilla suomalaisten uskonnollista kuvaa tällä hetkellä. Sosiologinen todellisuus oli karua kuultavaa. Elämme murrosaikaa, jossa evankeliumin sanomasta kiinnostus mieluummin vähenee kuin kasvaa. Tieto Raamatusta ohenee. Toisaalta kirkko aika ajoin on murrosajassa. Suomen ev.lut. kirkon taiteaikoja ovat olleet esim. 1918-1923 tai 1945-1952. Molempina aikoina oli pakko ottaa kompassisuuntaa sodan jälkeen. Nyt emme ole olleet sodassa, mutta elämme muuten murrosaikaa.
Kaikelle murrosajalle on yhteistä etsintä: millä tavalla sanoma saavuttaa kuulijansa. Mitä se olisi tänään ja huomenna? Miten pysyä Sanassa ja viedä se tämän päivän ihmiselle?
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti