Raine
Haikarainen: Mystinen maestro – Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus.STKS 286. Helsinki 2018: Kirjapaja.
Raine
Haikaraisen elämänkertateos käsittelee Helsingin yliopiston dogmatiikan professoria
Seppo A. Teinosta (1924-1995), joka oli persoonallisuus, värikäs ja synnytti
muistoja oppilaissaan.
Seppo
Teinonen syntyi ja kävi koulunsa Porissa ja pohti uranvalintaansa. Vaihtoehtoja
oli kaksi, mutta tie vietettyjen vaiheiden kautta teologin uralle. Teinonen
kuului ikäluokkaan, joka joutui sotaan. Hän oli mukana mm. nk. Lapin sodassa. Sodan
peruja oli isänmaallinen mieli ja vastenmielisyys hiihtämiseen.
Opiskeluvuosinaan
Teinonen asettui asumaan Lähetystalolle ja alkoi tutkia lähetystyöhön liittyviä
aiheita. Hän on yksi systemaattisen teologian missiologian pioneereja
maassamme. Monet muut ovat tarkeastelleet lähetystyötä kirkkohistorian
näkökulmasta. Aluksi Teinonen selvitteli
lähetystyön vaikutusta avioliittoon Ambomaalla. Varsinainen perustava työ oli väitöskirja
jossa hän analysoi saksalaisen Gustav Warneckin varhaisen lähetysajattelua. Raine Haikarainen kertoo nuoren tutkijan
ahdistuksista löytää Warneckin missiologian taustalla olevaa keskusta,
jollaiseksi osoittautui elämä motiivi. Väitöskirjaansa varten Teinonen kierteli
Keski-Euroopassa ja keräsi lähdeaineistoa varta vasten ostamallaan Altrix
-kameralla.Teinonen selvitteli lähetystyön kysymyksiä muutenkin, hän tutustui
lähetystyötä kouluttaviin oppilaitoksiin jo stipendiaattivuotenaan
Yhdysvalloissa. Teinonen oli reilu matkailija, joka kirjoitti kortteja
kotiväelle ja vaikutelmiaan Yhdysvaltojen kirkollisista oloista Suomeen. Haikarainen kertoo myös, miksi Teinosista ei
tullut Suomen Lähetysseuran lähettejä. Tie vei tiedottajaksi ja teologin uralle.
Merkittävin
vaihe Teinosen elämässä oli Vatikaanin toinen kirkolliskokous, jonne hän tunsi
vastustamatonta halua päästä mukaan tarkkailemaan. Kirkolliskokouksessa Teinoselle avautuivat lännen kirkon keskustelun suuret teemat, joilla oli. suora vaikutuksensa hänen loppuelämäänsä ja
työhönsä. Haikarainen kertoo kuinka Teinonen keräsi materiaalia konsiilista
arkistoon tulevaisuuden tutkittavaksi. Tässä koeteltiin konsiilin periaatteiden
rajoja, koska keskeneräiset paperit oli usein leimattu salaisiksi. Juuri niiden
avulla voi päästä jyvälle lopullisen päätöksen kehitysvaiheista.
Seppo A. Teinonen
oli monella tavalla erikoinen. Hän oli Osmo Tiililän assistentti ja
taustoistaan huolimatta he tulivat hyvin toimeen. Tiililä tukiTeinosta eri vaiheissa.
Tiililälle Teinonen kirjoitti konsiilin keskellä kirkkokirjansa Kriisin kirkko,
joka koostaan huolimatta on yksi hänen merkittäviä puheenvuorojaan. Siinä hän
asettuu kannattamaan luonnon ja armon yhteyttä, armo ei kumoa luontoa. Kysymys
kirkosta ja sen olemuksesta oli Teinosen elämän suuri kysymys.
Suomessa
Teinonen tunnettiin ekumenian edelläkävijänä. Hän toimi Helsingin yliopiston
ekumeniikan ensimmäisenä professorina. Tässä mielessä hän oli sen rajalinjan
vastapuolella, jossa esimerkiksi Uuras Saarnivaara suhtautui ekumeeniseen
liikkeeseen kriittisesti. Haikarainen on saanut selville sellaisenkin
yksityiskohdan, että Teinonen pelkäsi Uuras Saarnivaaran hakevan dogmatiikan
professuuria ja seisoi valmiina yliopiston kirjaamossa itse virkaa hakemaan,
jos Uuras vaikka viime tipassa toisi hakemuksensa (s.167). Valintamenettely päätyi muutaman
erikoisen kierroksen kautta Teinosen kutsumiseen dogmatiikan professoriksi.
Teinonen ja Uuras Saarnivaara olivat siinä
mielessä samanlaisia, että kirjoittivat jatkuvasti uusia kirjoja. Kun Uuras
Saarnivaara kirjoitti kirjansa koneella Haikarainen kertoo Teinosen käyttäneen käteen
sopivaa kynää ja kirjat kirjoitti puhtaaksi Riitta Teinonen. Teinonenkin suhtautui omalla tavallaan
kriittisesti ekumeeniseen työskentelyyn ja arvioi esimerkiksi KMN:n jättäneen
Uppsalassa 1968 erityisesti missiologian sekasortoiseen tilaan (s.256). Hän vain ei omalla tontillaan tuonut
kritiikkiä julkiseksi kiistaksi.
Teinosen
uran lopulla Suomen kirkossa virkaysymys nousi kuumaksi aiheeksi. Hän oli ensin
virkakomitean puheenjohtajana, mutta hänen mittansa tuli täyteen kun kirkon
virkaa määrittämään tuli eri tahoilta vaikutteita poliittisten puolueiden
naisosastoja myöten. Teinonen tiivisti kantansa kirjaan Kirkon uudistus ja
naispappeus, jossa hän omalta osaltaan viitoitti kirkkoreformin suunnan. Hänen
mukaansa ei kukaan vakavasti Raamattuun ja traditioon tukeutunut teologi voinut
suositella naispappeutta.
Teinonen ja
Tiililä joutuivat työuransa lopulla kirkkokriisiin. Tiililä erosi kirkosta ja
Teinonen lähti Andalusiaan ja liittyi Roomalais-katoliseen kirkkoon.
Haikarainen
on laatinut näköisensä kuvan Teinosesta.
Tällainen hän oli ainakin Neitsytpolun käytävillä ja luentosaleista
katsottuna.
Mitä teoksesta puuttuu? On kiusallista vaatia
kirjoittajan runsaan pöydän äärellä lisää, mutta esimerkiksi 1970-luvun
Kűng-projektiin synty ja vaiheet jäävät hivenen varjoon. Teinonen ei näytäosallistuneen Suomen ja
Venäjän ortodoksisen kirkon oppikeskusteluihin, vaikka jo nuoresta pitäen
opiskeli venäjää. Haikarainen kertoo myös Teinosen kotielämästä väistämättä
myöskään huolia, joiden jännitteet avautuvat kirjan loppupuolella. Kaiken kaikkiaan Haikaraisen teos on
merkittävä ja lukemisen arvoinen suomalaisen teologin elämäkerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti